Ja sitten ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan hän teki rouva
Ambronille pienen viittauksen, joka merkitsi:
"Uskon heidät teidän huostaanne. Valvokaa heitä."
Rouva Ambron vastasi nyökäyttäen päätänsä, ja päätettiin tehdä kävelymatka seuraavana päivänä.
Kun Cécile oli tahtonut nähdä varsinkin sen paikan, missä laivaannousu oli tapahtunut, niin oli rouva Ambronin mielestä tarpeetonta tehdä sama kierros kuin tuona muistettavana iltana, jolloin se oli ollut tärkeä epäluulojen välttämiseksi. Kuljettiin sentähden vain Nationkatua päähän asti; sitten tulliportille saavuttua käännyttiin vasemmalle pientä, peltojen poikki kulkevaa tietä, joka johti rantakalliolle.
Tämä matka olisi varmaankin tuntunut jotenkin mitättömältä ja vähäpätöiseltä jokaisesta muusta kuin Cécilestä. Hänelle, maalla kasvaneelle tytölle, joka ei ollut nähnyt mitään kodin ulkopuolella ja jonka kävelymatkat tähän saakka olivat ulottuneet joko pikku puutarhan muuriin tai kirkon porttiin, kaikki oli uutta ja huomiota herättävää.
Saavuttiin vihdoinkin rantakalliolle, missä heidän eteensä aukeni suurenmoinen näköala yli aavan meren. Mahtavan vaikutuksen teki heihin meren synkkä majesteettisuus. Cécile pysähtyi hetkeksi juhlallisen tunteen valtaamana. Kuolema, Jumala, iankaikkisuus kävi hänen sielulleen selväksi tuon rajattoman suuruuden edessä, ja hän tunsi kyynelten vierivän poskilleen.
Sitten hän katsoi maahan ja huomasi pienen polun, joka kierteli törmää alas. Rouva Ambronilta kysymättä hän arvasi heti, että juuri tätä tietä hänen äitinsä tuona myrskyisenä yönä oli kulkenut kantaen häntä sylissään kuohuvaa valtamerta kohti. Hän lähti kulkemaan polkua pitkin, ja Henrik riensi hänen jälkeensä, valmiina auttamaan, jos hänen jalkansa sattuisi kivikossa luiskahtamaan. Hänen rinnallaan ei Henrik voinut astua, sillä polku oli liian kaita kahdelle.
Kun he saapuivat rannalle, sille paikalle, minne vene oli soutanut pakolaisia noutamaan, he pysähtyivät katsomaan. Hämäriä muistoja sukeltausi Cécilen mielessä esiin ikäänkuin sakean sumun keskeltä. Varsinkin tuntui hänestä tutulta tuo kumea kohina, valtameren mahtava hengitys, joka nousi rantahiekkaan murtuvista laineista. Hetken aikaa hän seisoi liikkumatta; sitten äkkiä, ikäänkuin tukea hakeakseen, hän kääntyi Henrikkiin ja nojausi hänen käsivarteensa kuiskaten:
— Kuinka kaunista, kuinka suurta, kuinka mieltä ylentävää!
Henrik ei vastannut mitään. Hän seisoi avopäin, hattu kädessä niinkuin kirkossa.