Lapsena hän oli itkenyt mennessään siitä ulos, tyttönä hän itki sinne palatessaan.
Eikä hän tietänyt, lapsi parka, että hänen kerran vielä oli itkien kuljettava tämän saman tulliportin kautta.
XVII LUKU.
Enghienin herttua.
Markiisitar ja Cécile asettuivat asumaan Pariisin hotelliin, ja
Henrik vuokrasi myös samasta hotellista huoneen itselleen.
Ensimäiset päivät kuluivat kaikenlaisissa perehtymispuuhissa. Markiisitar lähetti tiedustelemaan entistä asiamiestään, mutta tämä oli kuollut, ja hänen täytyi tyytyä toiseen, joka sanasta sanaan kertoi hänelle samaa, mitä asianajaja Boulognessa jo oli kertonut.
Pariisi oli kokonaan muuttanut muotoa, sillä aikaa kun markiisitar oli ollut ulkomailla, niin ettei hän enää tuntenut omaa kaupunkiaan. Uudet asukkaat, uudet muodit, uusi kieli. Roche-Bertaud'n markiisitar oli luullut palaavansa surevaan, entisiä onnettomuuksiaan itkevään kaupunkiin ja huomasikin hämmästyksekseen, ettei se enää välittänyt menneisyydestä, vaan huoletonna nautti hetken iloja niinkuin ennenkin. Ja lisäksi se oli saanut ylpeilevän ja juhlivan leiman, jota ei markiisitar muistanut ennen siinä nähneensä. Se kai arvasi tulevan asemansa mahtavuutensa kukkulalle kiivenneen Ranskan ja monen muun kostetun kuningaskunnan pääkaupunkina. Sanalla sanoen Pariisi oli markiisittaren mielestä pukeutunut kerskailevan nousukkaan loistavaan pukuun.
Niinkuin markiisittarelle jo oli sanottu, tasavalta oli muuttumaisillaan keisarikunnaksi. Koko kansa valmistautui loistavasti viettämään tätä suurta muutosta, jonka lopullisesti piti kukistaa puoluetappelujen säästämät, vallankumouksen aatteelle uskollisina pysyneet tasavaltalaiset ja jota ulkomaille paenneet kuninkaallismieliset vastustelivat. Sentähden olikin jokainen kuningasmielinen, joka astui konsulikunnan palvelukseen, jokainen korkeasukuinen nainen, joka liittyi vastaisen keisarinnan hovikuntaan, uudelle hallitukselle tervetullut, ja heille myönnettiin etuja ja kunniapaikkoja, joihin ei vanhimmilla ja uskollisimmilla palvelijoilla ollut oikeutta pyrkiä. Aivanhan se oli luonnollista; eihän entisiä ystäviä käynyt palkitseminen.
Henrik tapasi joka päivä nuoria miehiä, jotka eivät olleet häntä vanhemmat ja jotka kumminkin jo olivat päässeet kapteeniksi ensimäisen konsulin armeijaan. Roche-Bertaud'n markiisitar kuuli joka päivä puhuttavan entisistä ystävistä ja tuttavista, jotka tunnustettuaan uuden hallituksen olivat saaneet yltäkyllin korvausta vallankumouksen aikana menettämistään rikkauksista ja jotka rehennellen ajelivat vaunuissa, joihin entiset vaakunat jo alkoivat ilmestyä. Vähitellen Henrik alkoi tutustua noihin nuoriin miehiin, ja markiisitar alkoi lähestyä entisiä tuttaviaan. Henrikille ilmestyi suosijoita, markiisittarelle tehtiin edullisia ehdotuksia; edellisen kunnianhimo, jälkimäisen taipumus mukavuuteen ja ylellisyyteen alkoivat järkyttää toisen vielä vakaantumattomia ja toisen jo vanhentuneita mielipiteitä valtiollisista asioista. Mutta he eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista kantaansa. Toiselle olivat vielä nuoruuden ihanteet liian tahraamattomat, toiselle oli elämä jo liiaksi opettanut, niin että molemmat tiesivät uuden hallituksen tunnustamisen olevan heidän kannaltaan luopion petosta. Mutta heillä oli kummallakin tekosyy millä puolustautua: heidän rakkautensa Cécileä kohtaan.
Ja todellakin, minne tyttö parka oli joutuva, jollei sulhasella ollut tulevaisuutta eikä isoäidillä varoja?