Cécile ja Henrik ymmärsivät, että he olivat iäksi antautuneet toisilleen; heidän liittonsa ei siis ollut tulevaisuuden toiveista eikä juhlallisista lupauksista riippuvainen. He olivat jo ensi kertaa toisensa nähdessään niinkuin Romeo ja Julia sydämessään vannoneet toisilleen uskollisuudenvalan, jonka kuolema yksin pystyi rikkomaan. Mutta tuon liiton toteutuminen oli Henrikin ja markiisittaren valtiollisesta kannasta riippuvainen. Guadeloupen setä olisi kyllä suostunut auttamaan, jos Henrik olisi täyttänyt hänen ehtonsa ja ruvennut kauppiaaksi. Mutta kun Henrik ei sitä tahtonut, täytyi hänen luottaa yksinomaan itseensä ja raivata itselleen oma tiensä. Mutta tähän aikaan ei pidetty muita aloja tarpeeksi arvokkaina korkeasukuisen miehen valittavaksi kuin sota- ja diplomaattialaa, ja nämä olivat kumpikin hallituksesta riippuvaiset. Oliko hänen siis pysyttävä entiselle katsantokannalleen uskollisena vai tuliko hänen tunnustaa uusi hallitus, siinä kysymys.
Cécile oli vielä liian lapsellinen kuuluakseen mihinkään määrättyyn valtiolliseen puolueeseen, ja kun hänelle isoäidin kautta ehdotettiin paikka vastaisen keisarinnan hovissa, lykkäsi hän asian markiisittaren päätettäväksi. Markiisitar ei jaksanut kieltää, ja Cécile riensi kertomaan sulhaselleen minkä käänteen hänen kohtalonsa oli saanut. Henrik ei tarvinnut muuta kehoitusta suostuakseen hänkin ottamaan vastaan hänelle tarjotun paikan ja hän valtuutti välittäjänä olleen ystävän vastaamaan hänen puolestaan. Sinä iltana puhuttiin peittelemättä markiisittaren edessä siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka aukeni Henrikille hänen antautuessaan upseeriksi keisarin armeijaan ja Cécilelle hänen suostuessaan ottamaan vastaan hovinaisen paikan Tuileries-linnassa.
Pari päivää sen jälkeen Henrik tuli kotiin komea sotilaspuku yllä. Cécile puolestaan oli ollut rouva Louis Bonaparten puheilla ja oli kertonut tälle kaikista perheensä onnettomuuksista voittaen samassa lempeän suosijattarensa ystävyyden. Tämä nuori ja miellyttävä rouva, joka sittemmin Hortense kuningattaren nimisenä kauan eli kansan muistossa, lupasi puhua Cécilen puolesta keisarinnalle.
Kaikki näytti onnistuvan hyvin, ja odotettiin vain ratkaisevaa päätöstä, kun eräänä aamuna hirveä uutinen levisi Pariisin kaduilla.
Enghienin herttua oli ammuttu Vincennes'in vallihaudassa.
Samana päivänä Henrik de Sennones jätti eronhakemuksensa ja Cécile kirjoitti rouva Louis Bonapartelle ilmoittaen luopuvansa hänelle ehdotetusta kunniasta ja että hänelle luvattu paikka oli avoin toiselle tarjottavaksi.
Muutamia päiviä näiden tapauksien jälkeen markiisitar sai kirjeen herra Duvalilta. Tämä kertoi myyneensä paronittaren talous- ja huonekalut ja lähetti markiisittarelle niistä saadut rahat, 6,000 frangia.
Myyntisumma oli ainoastaan viisisataa frangia pienempi kuin ostosumma, ja markiisitar, vaikkei hän ylipäänsä ollut halukas tunnustamaan herra Duvalin ansioita, myönsi tällä kertaa, että hän oli raha-asioissa sangen etevä ja asiamiehenä luotettava.
XVIII LUKU.
Päätös.