Cécile ja Henrik olivat siis luopuneet loistavasta tulevaisuudesta, joka hetkeksi oli heille häämöittänyt, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Tulevaisuus oli uudestaan luotava ja neuvottelut uudestaan aloitettavat. Vihdoinkin, kun kaikkia muita mahdollisuuksia oli punnittu, tarkastettu ja hyljätty, hyväksyttiin se, joka ensimäiseksi oli ollut heillä kaikilla mielessä ja joka kaikesta huolimatta oli ainoa järkevä: Henrikin oli lähdettävä Guadeloupeen ja ruvettava liikemieheksi.
Mutta tämä ammatti, sellaisena kuin Henrik sen käsitti, edellytti pitkiä merimatkoja ja niistä johtuvia tuhansia vaaroja. Sellainen seikkailijaelämä, joka Henrikistä oli ainoa hänen vastaisen ammattinsa valopuoli, peloitti Cécileä. Sentähden olikin vasta viime tingassa ryhdytty tähän päätökseen, sitten kun kaikki muut keinot oli huomattu mahdottomiksi. Olihan tämä tuuma kumminkin ainoa, joka tarjosi heille runsaan ja varman toimeentulon. Henrik tiesi, että jos hän saapuisi Guadeloupeen tuoden mukanaan kauppavaraston, vaikka kuinkakin pienen, niin setä varmaankin avaisi hänelle sylinsä ja maksaisi hänelle hänen tavaroistaan hinnan, joka olisi niiden arvoa kahta vertaa suurempi. Vähin mitä tämä miljoonamies saattoi tehdä veljensä pojan hyväksi, oli valmistaa hänelle tilaisuus sadan tai kahdensadantuhannen voittoon. Tämän voiton saatuaan Henrik oli vapaa tekemään uuden kauppamatkan ansaitakseen vielä enemmän tai tyytyen tähän vähäiseen varallisuuteen asettumaan Cécilen kanssa johonkin syrjäkylään, missä he rauhassa saisivat nauttia hiljaista onneaan, kunnes uusi valtiollisten olojen mullistus sallisi heidän astua esiin elämän kilvoitukseen. Ja kävipä vaikka niinkin, että Henrik oli elinajakseen tuomittu toimettomuuteen, olihan hänen rakkautensa Cécileä kohtaan niin suuri, että hän hyvin tyytyi hiljaiseen elämään ja kätkettyyn onneen hänen rinnallaan.
Päätöksen tehtyään he määräsivät lähdön tapahtuvaksi marraskuussa. Kolme kuukautta oli kihlatuilla vielä edessä, ennenkuin eron hetki saapui, ja heidän iällään on kolme kuukautta sama kuin vuosituhansia. Kummallekin oli tuo päätös tuottanut paljon kärsimystä, mutta matkan viivytys lohdutti heitä, ikäänkuin ei kolmesta kuukaudesta koskaan olisi loppua tullutkaan. Elinkaudelta se heistä tuntui.
Mutta aika, joka ensimäisenä kuukautena kului hitaasti ja tasaisesti, tuntui jo toisena juoksujalkaa rientävän ja kolmantena, sikäli kuin lähtöpäivä lähestyi, se jo siivillä lensi. Kolmannen kuukauden viimeisinä päivinä Henrik oli aikonut purjehtia Plymouthiin. Hän oli Pariisissa kuluttanut viimeiset rahansa ja hänen täytyi turvautua. Englannissa asuviin sukulaisiin ja tuttaviin saadakseen kokoon tavaravarastoa ja matkaa varten tarvittavan summan.
Ei ole maailmassa mitään surkeampaa järkeville ja yleväluontoisille ihmisille kuin olla kaikissa toimissaan ja teoissaan sidottuja varojen puutteen takia.
Jos Henrikillä ja Cécilellä olisi ollut vain kymmenes osa vanhempiensa varallisuudesta, niin he olisivat voineet viettää täysin onnellista elämää.
Henrikin määräämä lähtöpäivä saapui, mutta kun ei mikään muu pakoittanut häntä tähän lähtöön kuin hänen oma tahtonsa, ei hän jaksanutkaan panna päätöstänsä toimeen, vaan vietti koko päivän Cécilen seurassa sanallakaan mainitsematta tuota hirveätä eroa. Cécilekään ei siitä puhunut. Vihdoin kumminkin, kun ilta jo oli niin pitkälle kulunut, että maatamenon aika joutui, katsoivat nuoret toisiinsa surunvoittoisesti hymyillen. Olihan heillä kummallakin sama asia mielessä, eikä toinen ollut toisen ajatuksista tietämätön.
— Milloin aiot lähteä, Henrik? kysyi vihdoin Cécile.
— En koskaan omasta tahdostani, vastasi Henrik, ellei tahtoani mahtavampi voima pakoita minua siihen.
— Sitten jäätkin tänne ainiaaksi, jos tuo mahtava voima on minun tahtoni, sillä minä en koskaan henno pakoittaa sinua lähtemään.