Henrik sai auttaa Cécileä kodin järjestämisessä. Yhdessä he asettivat huonekalut paikoilleen ja järjestivät kuva-albumit pöydille. Ja sitten päätettiin, että kaikki oli säilytettävä samassa kunnossa Henrikin palaamiseen asti.
Päivät vierivät. Henrik kysyi Cécileltä mitä hän aikoi tehdä yksin jäätyään.
— Kirjailen morsiuspukuani, vastasi Cécile.
Lähtöpäivän aattona Henrik toi Cécilelle komean musliinikankaan morsiuspukua varten.
Cécile ompeli siihen ensimäisen kukan Henrikin nähden, ja päätettiin, että viimeinen oli hänen takaisin tultuaan siihen kirjaeltava.
Illalla he erosivat vasta kolmen aikaan. He eivät raskineet nukkumiseen kuluttaa yhdessäolonsa viimeisiä hetkiä. Kahdeksan aikaan aamulla he jo taas olivat yhdessä. Juhlalliselta tämä viimeinen päivä heistä tuntui. Valansa vannottuaan Henrik ei hetkeäkään ajatellut viivytellä lähtöään ja hän oli jo tilannut itselleen paikan matkavaunuissa.
Emme tahdo yksityiskohtia myöten luetella tämän päivän tapahtumia. Kyyneleitä, lupauksia, valoja, pitkiä ja helliä suudelmia, sitä tiesi kertoa eron päivä, surullisin minkä Cécile oli elämässään kokenut äidin kuolinpäivän jälkeen.
Armottomasti tämän viimeisen päivän hetket vierivät. Henrik ja Cécile katsoivat toisistaan kelloon, jonka viisarit eivät hetkeksikään pysähtyneet, ja kellosta taas toisiinsa. He olisivat vaihtaneet vuosia elinajastaan yhteen ainoaan yhdessä vietettyyn päivään, päiviä yhteen ainoaan tuntiin.
Kello kävi jo viidettä; oli enää neljännestunti jäljellä, sitten kymmenen minuuttia, sitten viisi. Viimeisen kerran he polvistuivat yhdessä ristiinnaulitunkuvan eteen. Noustuansa heillä ei ollut enää aikaa kuin suudelman vaihtamiseen.
Henrik lähti kiireesti huoneesta, mutta Cécileltä pääsi silloin sellainen tuskanhuudahdus, että hänen vielä täytyi palata. Viimeinen sana, viimeinen lupaus, viimeinen suudelma, viimeinen kyynel! Sitten Henrik riistäytyi irti ja pakeni.