Cécile nojautui kaiteeseen nähdäkseen hänen juoksevan portaita alas. Sitten hän riensi ikkunaan katsomaan kuinka hän nousi vaunuihin. Henrik huomasi hänet, tervehti hattuansa heiluttelemalla. Vaunut vierivät Saint-Honoré-katua pitkin. Hetkeksi ne pysähtyivät tungoksen estäminä. Henrik kääntyi ja huiskutti nenäliinaansa Cécilen ikkunaa kohti. Iltahämärästä huolimatta hän näki siinä varjon vilahtavan ja valkean nenäliinan vastaukseksi liehuvan. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta Henrik yhä kumartui niistä ulos tervehtien ikkunaa kohti, kunnes käännyttiin toiselle kadulle; silloin vasta hän nyyhkyttäen heittäytyi vaunujen perälle.
Cécile oli jo hänestä kaukana; tuskinpa valtameren laineetkaan olisivat voineet häntä kauemmaksi siirtää.
XIX LUKU.
Kirjeenvaihto.
Cécile puolestaan, kun näki vaunujen katoavan kadun käänteessä, lyyhistyi tuolille istumaan melkein tajuttomana.
Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli ovelle koputettavan ja nousi avaamaan. Siellä oli asiamies, joka toi hänelle kirjelipun. Cécile katsahti osoitteeseen ja tunsi Henrikin käsialan. Hän huudahti ilosta, tyhjensi kukkaronsa miehen käteen ja riensi omaan huoneeseensa vavisten tästä odottamattomasta onnesta.
Niin, onnesta, sillä kun rakastaa ensimäistä kertaa, sillä rakkaudella, jonka juuret tunkevat niin syvälle olentomme sisimpään, ettei mikään myöhempi rakkaus pysty niitä hävittämään, ei sydämessä ole sijaa onnen ja onnettomuuden välisille laimeille tunteille. Kaikki on sille silloin joko suurinta autuutta tai syvintä epätoivoa.
Cécile avasi kirjeen ja luki puoleksi itkien, puoleksi nauraen:
"Rakas Cécile, olen juuri saapunut kievarin pihaan, ja hetken kuluttua yhteisvaunut lähtevät liikkeelle. Mutta jalka vaunun astimella minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle muutama sana taskukirjastani revitylle lehdelle.
"Rakastan sinua, Cécile, niin paljon kuin kuolevaisen sydän voi rakastaa. Sinä olet vaimoni maan päällä, enkelini taivaassa, iloni ja onneni joka paikassa. Rakastan sinua.