"Vaunut lähtevät. Jää hyvästi, armaani!"
Tämä oli ensimäinen Henrikin Cécilelle kirjoittama kirje. Nuoren tytön täytyi lukea se yhä uudestaan, ainakin kymmenen kertaa. Sitten, ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa tästä rakkauden lahjasta, hän polvistui ristiinnaulitunkuvan eteen ja rukoili.
Vielä samana iltana Cécile teki luonnoksen morsiuspukunsa kirjaukseen. Hänestä tuntui, että kuta enemmän hän joudutti tätä työtä, sitä pikemmin Henrik palaisi. Mailiksi hän valitsi albuminsa kauneimmat kukat, tehden siten lapsuutensa ystävät ja toverit osallisiksi onnestaan.
Vähänväliä hän keskeytti työnsä kirjettä lukeakseen.
Yöllä malli tuli valmiiksi. Sitten Cécile pani maata, kirje kädessä, käsi sydämellä.
Herätessään seuraavana aamuna hän ei heti päässyt todellisuudesta selville. Hän luuli nähneensä unta, että Henrik oli lähtenyt. Mutta sitten hän muisti, että hänen nyt täytyi tyytyä vain pieneen kirjelippuunsa, ainoaan lohdutukseensa.
Hän alkoi ommella kaunista morsiuspukuansa ja huomasi, että kirjaus, sellaisena kuin hän oli sitä suunnitellut, vaati valmistuakseen ainakin seitsemän tai kahdeksan kuukautta. Ja matkan piti kestää enintään kuusi kuukautta. Mitä, jos ei puku joutuisikaan ajoissa valmiiksi?
Mitä markiisittareen tulee, hän ei välittänyt mistään. Kaikki oli hänelle yhdentekevää, matkat, meret ja myrskyt, kunhan hän vain itse sai elää rauhassa ja mukavuudessa, ja hän puhui tulevaisuudesta, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut sata vuotta elettävänään.
Parin päivän kuluttua Cécile, joka oli herännyt viiden aikaan aamulla ja valvonut vuoteessaan koettaen jouduttaa ajan kulkua seuraten silmillään viisarien juoksua kellotaululla, sai yhdeksän aikaan näin kuuluvan kirjeen:
"Olen Boulognessa, rakas Cécile.