"Mutta ei niin hyvää, ettei toinen puoli pahaa. Tuo kunnon mies sanoi heti mieltyneensä minuun niin paljon, ettei hän millään ehdolla tahdo päästää minua lähtemään ennen kahta kuukautta. Minun teki jo mieli julistaa, että siinä tapauksessa luovun koko perinnöstä. Mutta onneksi maltoin mieleni muistaessani, että kahden kuukauden olo Guadeloupessa oli minulle melkein välttämätön saadakseni pienen tavaravarastoni myydyksi. Sitäpaitsi Anna-Bellin kapteeni vakuuttaa minulle, ettei hänkään pääse ennemmin lähtemään, sillä uuden lastin ottaminen vaatii ainakin kaksi kuukautta. Minun on siis pakko tyytyä kahden kuukauden oloon Pointe-à-Pîtressä. Onneksi lähtee täältä huomenna laiva Eurooppaan, niin ettei sinun tarvitse turhaan odottaa kirjettä maanpakolaisuudessa ikävöivältä, jonka rakkaus sinua kohtaan on suurempi kuin sana voi lausua, tai ajatus käsittää. Olen kertonut sedälle kaikki. Ensimältä hän tuntui panevan pahaksi, etten ollut valinnut morsiantani kauppiaspareista. Mutta kun olin ylistänyt hänelle kaikkia ansioitasi ja hyviä avujasi vakuuttaen, että varmaankin rakkaudesta minuun suostuisit häntäkin kunnioittamaan ja rakastamaan, lupasi hän antaa sinulle anteeksi kauneutesi ja ylhäisen sukuperäsi. Tuo kunnon ukko! Minun täytyy sanoa sinulle, Cécile, että kauppakiihkostaan huolimatta hän on aatelismies sanan parhaimmassa merkityksessä. Hänen silmissään oma ansio yksin määrää ihmisen arvon.
"Keskeytän hetkeksi. Setäni tahtoo viedä minut viljelysmaitaan katsomaan. Olisin mieluummin jäänyt sinun seuraasi, mutta setä väittää, että ne ovat katsottavat, koska ne kerran joutuvat minun haltuuni. Jatkan palattuani.
"Tiedätkö, Cécile, mitä meidän tulee tehdä, jos kerran muutamme tänne Guadeloupeen? Hankimme pienen englantilaisen kotisi ja puutarhasi piirustukset ja tuotamme tänne siinä kasvavien kukkien taimia ja siemeniä. Sitten keskelle setäni tiluksia perustamme itsellemme uuden onnelan, entisen onnelasi kaltaisen.
"Vietän aikani sepittämällä tulevaisuuden tuumia ja rukoilen Jumalaa, ettei hän hävittäisi tuulentupiani.
"Hyvästi, Cécile! Lähetän Ranskaa kohti liitelevän, päivän kultaaman pilven tervehtimään sinua puolestani. Se näytti minusta äsken siivekkäältä enkeliltä, mutta nyt se muuttaa muotoa ja lentää kotkan siivillä joutuakseen nopeammin siihen maahan, jossa taivas on heleämpi ja ilma viileämpi kuin täällä. Kiidä kultapilveni! Jouduta terveiseni sydämeni lemmitylle!
"Hyvästi vielä kerran! Vieläkin kerran: rakastan sinua.
Henrikkisi."
Vaikka tällä kirjeellä oli pituutta tarpeeksi, tuntui se Cécilestä liian lyhyeltä. Hän luki sen kerta toisensa perästä pitkin päivää, kunnes osasi sen ulkoa. Siten hän morsiuspukunsa kukkia kirjatessaan saattoi mielessään kerrata lemmittynsä sanoja. Ja kun hänen sydämessään kaikuvat sanat eivät enää hänelle riittäneet, otti hän uudestaan kirjeen käsiinsä kosketellakseen sen paperia ja nähdäkseen Henrikin käden piirtämän kirjoituksen.
Päivien kuluessa työ edistyi edistymistään. Kukkaskiehkura, jonka piirustuksen mukaan tuli reunustaa hameen helmaa ja edestä nousta etukaistaa pitkin vyötäisille hajotakseen sitten liivissä kaulaa ja hihoja kiertäviksi oksiksi, oli jo puoleksi valmis, ja koska Henrikin vielä täytyi jäädä matkalle kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ei tarvinnut pelätä, ettei puku joutuisi valmiiksi.
Päivät seurasivat toisiaan. Cécile tiesi, että vasta kuuden viikon kuluttua uusi laiva lähtisi Guadeloupesta Eurooppaan ja ettei hän voinut sitä ennen saada kirjettä. Hän odotti kärsivällisesti sen ajan ja kaksi viikkoa ylikin. Vihdoinkin hän samalla onnenvavahduksella, samalla ilohuudolla kuin ennenkin sulki käteensä uuden Henrikin kirjoittaman kirjeen: