— Näetkö nyt, lapseni, sanoi hän, että äitivainajasi naimistuumat olivat kaikkea järkeä vailla ja että minä yksin olin oikeassa. Minua sinun siis tulee kiittää onnestasi. Älä koskaan unohda sitä, lapseni.
Cécile palasi raskain mielin omaan huoneeseensa. Tuo äitiä koskeva nuhde hetkellä, jolloin häntä kohtasi niin suuri onni, kouristi hänen sydäntänsä. Äsken hän oli langennut polvilleen kiittääkseen Jumalaa; nyt hän polvistui toisen kerran pyytääkseen anteeksi äidiltään.
Sitten luettuansa taas uudestaan kirjeen tarttui hän jälleen työhönsä.
Puku olikin nyt valmistumaisillaan, ja kaikesta päättäen Cécile ei näyttänyt laskuissaan erehtyneen. Viikoksi siinä vain enää oli työtä, ja viikon kuluttua Henrik oli tuleva. Viimeinen kukka oli valmistuva yhdeksän kuukautta sen jälkeen kuin ensimäinen oli pantu alulle.
Totta oli mitä Henrik oli kirjoittanut. Kovin pitkiksi odotuksen tunnit jo tänä ensimäisenä päivänä kävivät. Mutta sittenkin ne verkalleen vierivät, ja joutui ilta ja yö. Cécile ei saanut unta silmiinsä. Joka kerta kun ohitse vierivien vaunujen räminä tärisytti ikkunaruutuja, hän hypähti vuoteestaan. Olihan Henrik sanonut, että Anna-Bell oli mainio purjehtija ja että hän kenties saapuisi kirjeen kanssa yhtaikaa. Mutta mieletöntähän oli sellaista toivoa. Olihan päinvastoin hyvinkin mahdollista, että odottamattomat seikat viivyttäisivät laivaa matkalla. Eihän kannattanut toden perästä odottaa ennenkuin viikon kuluttua. Mutta sittenkin vähinkin liike portaissa sai hänet juoksemaan ovelle, vähinkin hälinä kadulla ikkunaan.
Seuraava päivä kului Cécileltä samalla tavalla ja samaten sen jälkeinen ja sitä seuraavat. Viikon viimeinen päivä oli hänelle oikea kidutus. Edellisenä iltana hän oli lopettanut morsiuspuvun, ja kirjauksen viimeinen kukka oli loistavana ja riemuitsevana puhjennut hänen sormiensa kosketuksesta. Mutta tämäkin päivä kului häneltä niinkuin muutkin. Kahdesta lähtien myöhäiseen yöhön asti Cécile istui ikkunansa ääressä, katse kiintyneenä St.-Honoré-kadun kulmaan, mistä Henrikin hänen mielestään piti ilmestyä, niinkuin hän oli sinne kadonnutkin.
Hänen siinä istuessaan hänet valtasi tuollainen outo tunnelma, joka on meille todisteena siitä, ettei aika ole itsessään mitään, tyhjä sana vain. Nuo pitkät, odotuksessa kuluneet päivät tuntuivat hänen mielestään katoavan, ikäänkuin ei niitä olisi ollutkaan ja ikäänkuin Henrikin lähtö olisi tapahtunut edellisenä iltana ja koko yhdeksän kuukautta kestänyt matka olisi ollut unennäköä vain.
Yö kävi yhä pimeämmäksi, mutta taivas oli kirkas, eikä Cécile hievahtanut paikaltaan, ennenkuin päivä alkoi koittaa. Silloin vasta hän murtuneena väsymyksestä, raskain mielin ja itku kurkussa heittäysi vuoteelleen.
Hän nukkui levottomasti. Yhtämittaa hän säpsähti unestaan luullen kuulleensa ovikelloa soitettavan. Ja tätä yötä seurasi päivä, joka kului samassa tuskallisessa odotuksessa kuin edellinen.
Silloin hän päätti turvautua järkeensä. Eihän laivojen kulku tapahdu niinkään edeltäpäin määrättyjen sääntöjen mukaan. Kaikenlaisista seikoistahan se on riippuvainen. Nuo kuuman ilmanalan niin tavalliset tyvenet olivat voineet viivyttää Anna-Bellin lähtöä päiviä, jopa viikkokausiakin. Cécile päätti malttaa mielensä ja olla kolme päivää kokonaan odottamatta. Mutta mitä tuli hänen tehdä näinä kolmena päivänä?