— Mitä vielä, — huudahti Artois'n kreivi. — Vihaa teitä! Kuka voisi teitä vihata, madame?
— Näettehän sen, — vastasi tämä.
— Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon kaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, — sanoi Artois'n kreivi.
Rousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää henkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi varomattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.
Mutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut neljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.
Tällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen nuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin viidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan kalpea.
Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja nauravan kaikin voimin:
— Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan tahdo uskoa.
— Rousseau? — kuiskailivat molemmat miehet.
— Pysäytähän hänet, veliseni, — kehoitti prinssi, yhä nauraen; — pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.