Marie-Antoinette lauloi puhtaasti, mutta hän oli huono näyttelijätär; sitäpaitsi oli hänellä niin heikko ääni, että se tuskin kuului. Ollakseen ketään peloittamatta kuningas oli mennyt hämärään aitioon, jossa hän jutteli naisten kanssa.
Kruununprinssi kuiskasi oopperan sanoja, ja esitys meni majesteetillisen huonosti.
Rousseau päätti lakata kuuntelemasta, mutta hänen oli vaikea olla kuulematta. Hänellä oli kuitenkin yksi lohdutus: hän oli huomannut ylhäisten sivuhenkilöiden joukossa suloisen olennon, ja se tyttö, jolle taivas oli suonut nuo ihanat kasvot, lauloi kauneimmalla äänellä koko joukosta.
Rousseau siis keskitti huomionsa häneen ja vaipui tämän hurmaavan olennon katselemiseen nuottitelineensä yli, ja hän avasi molemmat korvansa kootakseen hänen äänensä kaiken sulosoinnun.
Nähdessään tekijän tarkkaavaisena kuuntelevan kruununprinsessa tämän hymystä ja raukeista silmistä helposti vakuuttautui, että toki parhaiden palasten esittäminen kävi Rousseaun mielestä tyydyttävästi, ja nainen kun oli, hän kiitosta saadakseen kumartui nuottitelinettä kohti, lausuen:
— Meneekö huonosti, hra Rousseau?
Unelmoiva, suu avoinna istuva Rousseau ei vastannut mitään.
— Kas, me olemme erehtyneet, — virkkoi Marie-Antoinette, — eikä
Rousseau uskalla sitä sanoa. Pyydän sitä teiltä, hra Rousseau.
Rousseaun silmät eivät irtautuneet kauniista tytöstä, joka itse puolestaan ei huomannut, millaisen tarkkaavaisuuden esineenä hän oli.
— Ah, — virkkoi Marie-Antoinette, seuraten filosofimme katseen suuntaa, — neiti de Taverney siellä on tehnyt virheen!…