— Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään; käsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle oli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa… Hyve on hänessä puhjennut aivan itsestään.
— Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen kitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.
— Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.
Richelieu irvisti.
— No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika tekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.
Taverney katseli levottomasti herttuaa.
— Onneksi hänelle, — jatkoi tämä, — on kuningas niin silmittömästi rakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi vakavaa huomiota muihin.
Taverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.
— Siis, — jatkoi Richelieu, — tyttäresi ja sinä voitte rauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset vastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.
— Mitä sitten, hyvä Jumala? — huudahti Taverney aivan kalpeana, ravistaen ystäväänsä käsivarresta.