— Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.
— Pientä lahjaa!… Mikä se on? — kysyi Taverney täynnä ahneutta ja toivoa.
— Oh, eipä juuri mitään, — virkkoi Richelieu huolettomasti; — tämä… katso.
Ja hän paljasti lippaan silkkikääröstä.
— Jalokivilipas?
— Vähäpätöinen kapine… muutaman tuhannen livren kaulakoriste, jonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa tahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska tyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.
— Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.
— Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole ominaista loukata jotakuta tai jotakin?
— Mutta, herttua, maltahan toki, — sanoi Taverney, — tyttö ei ole niin järjetön.
— Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?