— Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?
— Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet kahdeksan vuotta.
— Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni tarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?
— Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja… Minä olen aina elänyt hovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti erilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään ei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla sanomaan ihmisille: "Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?" Ja päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei ole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta tyttärellesi.
— Niinhän minulle sanoit…
— En ole sellaisesta hiiskunutkaan. Ilmoitin, että kuningas oli käskenyt minun ottaa pöydältään lippaan neiti de Taverneytä varten, jonka ääni oli häntä miellyttänyt; mutta en ole, kertaakaan sanonut, että hänen majesteettinsa olisi antanut tehtäväkseni viedä se tuolle nuorelle neidille.
— Silloin en tosiaan enää tiedä, — virkkoi parooni epätoivoissaan, — mitä tästä kaikesta ajatella. En ymmärrä sanaakaan, sinä puhut arvoituksilla. Miksi antaa tämä kaulanauha, ellei se ole annettava? Miksi antaa homma sinulle, ellei asiasi ole sitä hänelle viedä?
Richelieu päästi äänekkään huudahduksen ikäänkuin olisi nähnyt hämähäkin.
— Ah, — virkkoi hän, — puh, puh, huroni, ruma mörkö!
— Kuka se on?