— No sinä, hyvä ystäväni; sinä veikkoseni… Sinä olet kuin kuusta pudonnut, parooni-poloiseni.
— En enää tiedä…
— Et ymmärrä mitään. Ystäväiseni, kun kuningas antaa lahjan naiselle ja jättää sen asian toimittamisen hra de Richelieun huoleksi, niin lahja on kunniakas ja tehtävä hoidetaan hyvin, muista se… Minä en jätä lippaita, ystäväiseni; se kuuluu hra Lebelille. Tunnetko hra Lebeliä?
— Kenen tehtäväksi sen sitten annat?
— Ystäväni, — virkkoi Richelieu, lyöden Taverneytä olalle ja lisäten tähän liikkeeseen saatanallisen hymyn, — kun olen tekemisissä niin ihailtavan hyveen kanssa kuin neiti Andréen, olen yhtä siveellinen kuin kukaan. Kun lähestyn kyyhkystä, käyttääkseni sinun sanojasi, ei minussa mikään haiskahda korpilta; kun minut on lähetetty neidon luo, puhun hänen isälleen… Minä puhun sinulle, Taverney, ja jätän sinulle lippaan tyttärellesi annettavaksi… No, tahdotko?… Hän ojensi lipasta.
— Vai etkö tahdokaan? Hän veti kätensä takaisin.
— Oh, mutta, mutta, — huudahti parooni, — sanoisit sen sitte heti; sano, että hänen majesteettinsa on antanut tämän lahjan minun jätettäväkseni: silloin se on aivan luvallinen, tulee aivan isälliseksi, puhdistuu…
— Sitten sinun täytyisi epäillä hänen majesteetillaan olevan pahoja aikomuksia, — sanoi Richelieu vakavasti — Mutta sitähän et toki rohkenisi?
— Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta maailma… tuota noin, tyttäreni…
Richelieu kohautti olkapäitänsä.