— Sinä päivänä, mademoiselle, jolloin satatuhatta ihmistä tallaten toisiaan, paeten raivostuneiden hevosten jaloista ja väistäen väkijoukkoa niittäviä sapeleja jättivät Ludvig XV:n torille pitkän jonon ruumiita ja haavoitettuja.
— Ah, toukokuun 31. päivänä.
— Niin, mademoiselle.
Andrée suoristausi ja palautti ivallisen hymynsä.
— Ja sinä päivänä väitätte oman henkenne uhalla pelastaneenne minut, hra Gilbert?
— Niin oli minulla kunnia teille jo sanoa
— Olette siis hra parooni de Balsamo? Pyydän teiltä anteeksi, sillä en sitä tiennyt.
Ei, minä en ole parooni de Balsamo, — virkkoi Gilbert säihkyvin silmin ja väräjävin huulin. — Minä olen vain kansan lapsi, Gilbert, joka onnettomuudekseen oli niin hupsu, niin mieletön, että rakasti teitä, ja koska hän rakasti teitä kuin järjetön, kuin hullu, kuin mielenvikainen, hän seurasi teitä väkijoukossa. Minä olen Gilbert, joka teistä hetkiseksi eroitettuna tunsin teidät hirveästä huudosta, jonka kompastuessanne päästitte; olen Gilbert, joka kaatuen viereenne saarsi teidät käsivarsillaan, kunnes kaksikymmentätuhatta hänen omiaan pusertavaa käsivartta oli murtanut hänen voimansa; Gilbert, joka paiskautui kivipilaria vasten, johon teidät uhattiin musertaa, tarjotakseen ruumiinsa teille pehmeämmäksi tueksi. Ja minä, Gilbert, huomatessani väkijoukossa tuon merkillisen miehen, joka näkyi muita komentavan ja jonka nimen te vastikään mainitsitte, kokosin kaikki voimani, kaiken vereni, kaiken sieluni ja kohotin teidät uupuvilla käsivarsillani, jotta tuo mies teidät näkisi, teidät ottaisi, teidät pelastaisi. Sanalla sanoen, olen Gilbert, jolle, luovutettuaan teidät häntä itseään onnellisemmalle pelastajalle, ei jäänyt muuta kuin liikkunen puvustanne: painoin sen huulilleni, ja olikin aika, sillä veri syöksyi heti sydämeeni, ohimoihini ja aivoihini. Pyövelien ja uhrien vyöryvä tulva peitti ja nielaisi minut kuin aalto, sillävälin kun te ylösnousemuksen enkelin lailla kuilustani kohositte kohti taivasta.
Gilbert oli näyttäytynyt omana itsenään, — hurjana, luonnonsuorana, ylevänä päättäväisyydessään niinkuin rakkaudessaanko. Eikä Andréekaan halveksumisestaan huolimatta voinut olla häntä ihmetellen katselematta. Hetkisen Gilbert uskoikin, että hänen kertomuksensa oli ollut vastustamaton kuin totuus, kuin rakkaus. Mutta poloinen Gilbert ei ottanut huomioon epäuskoisuutta, vihan valheellista vaistoa. Näin ollen Andrée, joka vihasi Gilbertiä, ei ollut antanut minkään noista halveksitun rakastajan todisteluista vaikuttaa itseensä.
Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan katseli Gilbertiä, ja jotakin taistelun tapaista kuohui hänen sielussaan. Hermostuneena tästä hyytävästä äänettömyydestä nuori mies näkikin itsensä pakoitetuksi loppulauseena lisäämään: