— Se ei maksa teille mitään muuta, monsieur, kuin minuutin ajastanne, — vastasi nuori nainen.
Hyvillään keskustelun saamasta tyynestä suunnasta Balsamo vilkkaassa mielikuvituksessaan jo hahmoitteli toivomukset, jotka Lorenza oli saattanut muodostaa, ja varsinkin ne, jotka hän voisi tyydyttää.
"Hän aikoo minulta pyytää jotakin palvelijaa tai seuralaista", tuumi hän. "No, tuon äärettömän uhrauksen teen hänelle silläkin uhalla, että se saattaa salaisuuteni ja luonani käyvät vieraani vaaraan, sillä lapsi-parka on hyvin onneton tässä eristyksessä." — Sano pian, Lorenzani, — kehoitti hän ääneensä, rakastavaisen hymy huulilla.
— Monsieur, — virkkoi nuori nainen, — tiedätte, että riudun surusta ja ikävästä.
Huoahtaen kumarsi Balsamo myöntymyksen merkiksi.
— Nuoruuteni, — jatkoi Lorenza, — haihtuu; päiväni ovat pelkkää nyyhkytystä, yöni kuluvat alituisessa pelossa. Minä vanhenen yksinäisyydessä ja ahdistuksessa.
— Tämä elämä on sellainen, millaiseksi sen itselleni luot, Lorenza, — vastasi Balsamo, — eikä ole ollut minun syyni, että elämäsi, jonka olet täten synkistänyt, ei herätä kateutta kuningattaressakin.
— Olkoon niin. Ja nyt näettekin, että minä palaan sovinnon tielle.
— Kiitos, Lorenza.
— Olette hyvä kristitty, niin olette minulle joskus sanonut, vaikka…