— Vaikka pidät minua kadotettuna sieluna, tarkoittanet? Minä täydennän ajatuksesi, Lorenza.
— Älkää ottako huomioonne muuta kuin omat sanani, monsieur, älkääkä otaksuko mitään, pyydän.
— Jatka siis.
— No niin, sensijaan että annatte minun nääntyä näihin vihan ja epätoivon puuskiin, suokaa minulle, koska en mihinkään kelpaa…
Hän pysähtyi vilkaistakseen Balsamoon; mutta tämä oli jo ottanut takaisin valtansa hänen ylitseen, ja vaimo kohtasi vain kylmän katseen ja rypistyneen otsan. Näiden melkein uhkaavien silmien alla hän elostui.
— Suokaa minulle, — jatkoi hän, — joskaan ei vapauttani (tiedän, että Jumalan säännös tai pikemminkin teidän tahtonne, joka minusta näyttää kaikkivaltiaalta, tuomitsee minut elinikäiseen vankeuteen), suokaa minulle edes tilaisuus nähdä ihmiskasvoja, kuulla muidenkin ääniä kuin teidän; sanalla sanoen, sallikaa minun lähteä ulos, kävellä, olla todella olemassa.
— Olen edeltäpäin arvannut tuon toivomuksesi, Lorenza, — sanoi Balsamo tarttuen hänen käteensä, — ja tiedäthän, että se jo kauan on ollut minunkin toivomukseni.
— Siis…! — huudahti Lorenza.
— Mutta, — vastasi Balsamo, — olet itse minua siitä ehkäissyt. Houkkiona, mikä olinkin, ja jokainen rakastunut mies on houkkio, olen antanut sinun tunkeutua muutamiin tieteellisiin ja valtiollisiin salaisuuksiini. Tiedät, että Althotas on keksinyt viisasten kiven ja etsii elämän eliksiiriä; se tieteestä. Sinulle on tunnettua, että minä ystävineni hankin kapinaa tämän maailman monarkiain kukistamiseksi; se politiikasta. Edellinen näistä salaisuuksista voi saattaa minut noitana poltettavaksi, jälkimäinen voi johtaa siihen, että minut valtiopetoksesta pyörällä teilataan. Ja sinä olet uhkaillut minua, Lorenza; olet sanonut minulle, että käyttäisit kaikki mahdolliset keinot hankkiaksesi takaisin vapautesi ja että vapautesi kerran saatuasi ensikädessä käyttäisit sitä ilmiantaaksesi minut hra de Sartines'lle. Etkö ole niin sanonut?
— Minkä sille voin! Joskus raivostun ja silloin… niin, silloin tulen hulluksi.