— Oletko tyyni, oletko järkevä tällä hetkellä, Lorenza, ja voimmeko jutella?
— Toivoakseni. — Jos palautan sinulle pyytämäsi vapauden, olenko näkevä sinussa hartaan ja alistuvaisen vaimon, luotettavan ja lempeän sielun? Tiedät, että se on hartain toivoni, Lorenza.
Nuori nainen pysyi vaiti.
— Toisin sanoen, rakastatko minua? — lopetti Balsamo huokaisten.
— En tahdo luvata muuta kuin minkä voin täyttää, — vastasi Lorenza. — Rakkaus ja viha eivät riipu meistä. Toivon, että Jumala teidän hyväntahtoisen menettelynne vastineeksi sallii vihan sammua ja rakkauden syttyä.
— Sellainen lupaus, Lorenza, ei valitettavasti ole riittävä voidakseni sinuun luottaa. Minun täytyy saada ehdoton, pyhä vala, joka sitoo sinut tässä ja tulevaisessa maailmassa ja jonka unohtaminen aiheuttaisi kuolemasi täällä ja kadotuksesi siellä.
Lorenza oli vaiti.
— Tahdotko vannoa sen valan?
Lorenza antoi päänsä painua käsiinsä, ja hänen povensa kuohui vastakkaisten tunteitten puristuksesta.
— Vanno minulle se vala, Lorenza, sellaisena kuin sen sinulle sanelen, siinä juhlallisessa muodossa, mihin sen puen, niin olet vapaa.