— Mitä minun on vannottava, monsieur?
— Vanno, että ei koskaan millään verukkeella hiiskaustakaan siitä, mitä olet Althotaan tieteestä havainnut, lähde huuliltasi.
— Vanno, että et koskaan ilmaise mitään siitä, jonka olet saanut tietää valtiollisista kokouksistamme.
— Vannon senkin.
— Sillä valalla ja siinä muodossa kuin minä osoitan?
— Niin; onko siinä kaikki?
— Ei, vanno… ja se on tärkeintä, Lorenza, sillä muista valoista riippuu vain elämäni; mutta se, jonka sinulle nyt mainitsen, koskee autuuttani. Vanno, että et koskaan erkane minusta, Lorenza. Kun sen vannot, niin olet vapaa.
Nuori nainen säpsähti kuin olisi jääkylmä rauta työnnetty hänen sydämeensä.
— Ja millä tavalla on tuo vala vannottava?
— Menemme yhdessä kirkkoon, Lorenza; siellä nautimme Herran ehtoollisen samasta rippileivästä. Tämän vielä murtamattoman rippileivän kautta vannot, että et konsaan ilmaise mitään tovereistani. Sinä vannot, että et koskaan eroa minusta. Me leikkaamme hostian kahtia ja nautimme puoliskon kumpikin, rukoillen Herraa Jumalaa todistajaksemme, sinä, että et minua koskaan petä, ja minä, että teen sinut aina onnelliseksi.