Minkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää kaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut tyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto, kuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa ollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi: kaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen sydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa silmänräpäyksessä.
Vielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää myötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka ennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset, voisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta naista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan valelemaa kehää.
Balsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja toivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.
Joskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:
— Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista vaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen käy ajatuksissasi aina minun rinnallani!
Silloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.
— Näetkö sen minussa? — kysyi hän.
— Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.
— Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, — vastasi hänelle Balsamo; — lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!
— Et, — virkkoi tämä pudistaen päätänsä, — et, sen hyvin tiedän; mutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen aikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza, joka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.