— Mutta, lempo soikoon, tehän ahdistelette minua, herttua! Enkö sitä olisi huomannut?
— Niin, sire, rakkaudellani ja kunnioituksellani; kiitos, sire.
— Oh, te ette ole minua ymmärtävinänne; mutta te ymmärrätte minut oivallisesti. No niin, minulla, muistakaa se, herra marski, ei ole teille mitään sanottavaa.
— Eikö mitään, sire?
— Ei yhtään mitään.
Richelieu turvautui mitä täydellisimpään välinpitämättömyyteen.
— Sire, — virkkoi hän, — minulla on aina ollut onni sanoa itselleni sielussani ja omassatunnossani, että hartauteni kuningasta kohtaan on ollut epäitsekästä; tärkeä seikka, sire, niiden neljänkymmenen vuoden kuluessa, joista teidän majesteetillenne mainitsin. Eivät edes kadehtijani voi väittää, että kuningas koskaan olisi minulle mitään antanut. Siinä suhteessa maineeni onneksi on horjumaton.
— No, herttua, pyytäkää, jos jotakin tarvitsette, mutta pyytäkää pian.
— Sire, minä en tosiaan tarvitse mitään, ja tällä hetkellä rajoitun rukoilemaan teidän majesteetiltanne…
— Mitä?