— Kuka hän? Oletteko hullu?
— Hän, hän!
— Hän?
— Niin, — vastasi Gilbert kiihkeästi, — eräs naishenkilö.
Sekä hänen säikähdyksensä että kalpeutensa olisivat ilmiantaneet hänet samoin kuin sana hän, ellei hra de Jussieu olisi kääntänyt silmiään toisaalle seuratakseen hänen kätensä suuntaa.
Tähän suuntaan katsoessaan hra de Jussieu näki todellakin Andréen, joka oli laahustanut erään valkopyökin taakse ja sinne päästyään lysähtänyt penkille, jääden siihen liikkumattomaksi ja ollen menettämäisillään viimeisenkin tajuntansa.
Oli juuri se hetki, jolloin kuninkaan oli tapana käydä madame la dauphinen luona, ja nyt hän juuri saapui hedelmäpuutarhan kautta, joka eroitti ison Trianonin pienestä. Hänen majesteettinsa ilmaantui siis aivan äkkiä.
Hänellä oli kädessään punainen, ihmeellisen aikaisin kypsynyt persikka, ja oikeana itsekkäänä kuninkaana hän mietti, eikö Ranskalle olisi paljoa onnellisempaa, että hän itse söisi tuon persikan kuin että se annettaisiin dauphinelle.
Hra de Jussieun kiire rientää Andréen luo, jota likinäköinen kuningas tuskin eroitti, vielä vähemmin tunsi, sekä Gilbertin tukahutetut, suurinta kauhua ilmaisevat huudot saivat hänen majesteettinsa astumaan ripeämmin.
— Mikä on, mikä on? — kysyi Ludvig XV, lähestyen valkopyökki-ryhmää, josta hänet enää eroitti vain käytävän leveys.