— Minulla oli aikomus vakavasti puhella kanssasi, Andrée, ja tässä häkissä, joka sinulle on annettu asunnoksi, henkäyskin kuuluu joka puolelle; mutta saman tekevä, minä puhun hiljaa.
Ja hän avasi ikkunan, palaten sitten istumaan tyttärensä viereen, ja virkkoi päätään pudistaen:
— Täytyy myöntää, että kuningas, joka alussa oli osoittautunut meitä kohtaan niin huomaavaiseksi, ei anna todistusta kohteliaisuudestaan jättämällä sinut asumaan tällaiseen hökkeliin.
— Rakas isä, — vastasi Andrée, — tiedättehän, että se on tämän linnan suuri puutteellisuus.
— Olkoonpa ahdasta muille, — sanoi Taverney vihjaavalla hymyllä, — sen voin, jos tiukka tulee, käsittää, tyttäreni; mutta kun on kysymys sinusta, en sitä tosiaan käsitä.
— Teillä on liian suuria ajatuksia minusta, isä, — vastasi Andrée hymyillen, — mutta valitettavasti eivät kaikki ole samaa mieltä.
— Päinvastoin, tyttäreni, kaikki, jotka sinut tuntevat, ajattelevat kuten minä.
Andrée kumarsi niinkuin hän olisi kumartanut kiittääkseen vierasta henkilöä, sillä nämä isän kohteliaisuudet alkoivat tehdä hänet vähän levottomaksi.
— Ja, — jatkoi Taverney samaan mairittelevaan sävyyn, — ja… kuningas tuntee sinut luullakseni?
Puhuessaan hän heitti tyttäreensä katseen, jonka tutkiva ilme oli sietämätön.