— Kuningashan tuntee minua perin vähän, — vastasi Andrée mitä luonnollisimmalla tavalla, — ja arvatakseni olen varsin vähäpätöinen hänen silmissään.
Nämä sanat kuullessaan parooni hätkähti.
— Vähäpätöinen! — huudahti hän. — En tosiaan ollenkaan käsitä sanojasi, neitiseni. Vähäpätöinen! Kylläpä sinä arvostelet itsesi kovin halvaksi!
Andrée katseli isäänsä kummastuneena.
— Niin, niin, — jatkoi parooni, — minä sanon ja toistan sen, että liiallisessa kainoudessasi aivan unohdat oman arvosi.
— Oi, monsieur, te liioittelette kaikkea. Kuningas on tosin heltynyt perheemme onnettomuuksista; hän on suvainnut tehdä jotakin hyväksemme; mutta hänen majesteettinsa valtaistuinta ympäröi niin monet onnettomat, hänen kuninkaallinen kätensä jakelee niin paljon lahjoja, että hyväntyön jälkeen meidän ehdottomasti täytyi joutua unhoon.
Taverney katseli tytärtään terävästi, vieläpä eräänlaisella ihailulla hänen varovaisuutensa ja läpitunkemattoman vaiteliaisuutensa vuoksi.
— Kas niin, — virkkoi hän siirrähtäen lähemmäksi, — kas niin, rakas Andrée, isäsi on ensimäinen anoja, joka kääntyy puoleesi, ja toivon, ettet häntä sellaisena työnnä pois.
Andrée katseli nyt vuorostaan isäänsä selitystä pyytävän naisen tapaan.
— Kas niin, — jatkoi parooni, — me kaikki rukoilemme sinua, puhu puolestamme, tee jotakin omaistesi hyväksi…