— Teen sen hyvästä sydämestä.
Hra d'Aiguillon ja kreivitär puhkesivat äänekkääseen nauruun.
— Olemmepa onnelliset, kun meille on suotu rahtunen järkeä, — sanoi kreivitär, — käsittääksemme, kuinka tavattoman paljon teillä sitä on!
— Mitä tarkoitatte?
— Niin, vakuutan, että typerämmät henkilöt eivät sitä käsittäisi, vaan seisoisivat hämmästyneinä ja etsisivät palaamisellenne syytä jostakin muusta. Niin totta kuin nimeni on Dubarry, ei ole ketään muita kuin te, herttua, jotka osaavat yhtä hyvin saapua näyttämölle ja jälleen poistua. Molé, itse Molékin on kehno näyttelijä teidän rinnallanne.
— Ette siis usko, että sydämeni halu on minut tänne tuonut? — huudahti Richelieu. — Kreivitär, kreivitär, olkaa varuillanne, muuten annatte itsestänne minulle huonon käsityksen! Oh, älkää naurako, sisarenpoikani, taikka nimitän teitä Pietariksi enkä rakenna mitään sille kalliolle.
— Ettekö edes pientä ministeriötä? — kysyi kreivitär ja purskahti toistamiseen nauruun, jonka vilpittömyyttä hän ei yrittänytkään salata.
— Hyvä, iskekää, iskekää, — sanoi Richelieu köyristäen selkäänsä, — minä en iske takaisin; — valitettavasti olen jo liian vanha enkä voi enää puolustautua. Käyttäkää väärin tätä heikkouttani, kreivitär, se on nyttemmin vaaratonta leikkiä.
— Olkaa päinvastoin varuillanne, kreivitär, — sanoi d'Aiguillon. — Jos enoni vielä kerran valittelee teille heikkouttaan, niin olemme hukassa. Ei, herra herttua, me emme taistele teidän kanssanne, sillä kaikesta todellisesta tai teeskennellystä heikkoudestanne huolimatta te antaisitte meille iskut korkojen kanssa takaisin. — Ei, kah, asian oikea laita on se, että ilolla näemme teidät jälleen täällä.
— Niin, — virkkoi huimapää kreivitär, — ja teidän palaamisenne kunniaksi ammutaan riemulaukauksia ja lasketaan raketteja; ja te tiedätte, herttua…