— Oi niin, te… — mutisi nuori mies.
— Minä olen sinusta aina pitänyt, sinua tukenut.
— Se on totta.
— Unohda siis paha hyvän vuoksi; sisarenikin on aina ollut sinulle ystävällinen.
— Ah ei, sitä ei! — vastasi nuorukainen vilkkaasti ja sellaisella sävyllä, jota kukaan ei olisi voinut ymmärtää; sillä siihen sisältyi syytös Andréeta kohtaan ja puolustelu hänelle itselleen, siinä sähähti ylpeyttä katuvaisen huokauksen ohella.
— Niin, niin, — virkkoi vuorostaan Filip, — minä käsitän; sisareni on hiukan kopea, mutta pohjaltaan hän on hyvä.
Sitten pienen pysähdyksen jälkeen, sillä koko tämä keskustelu oli tapahtunut vain tarkoituksessa viivyttää kohtausta, jota Filip aavistustensa johdosta pelkäsi, hän lisäsi:
— Tiedätkö, missä hän tällä hetkellä on, se rakas Andréeni? Sano,
Gilbert.
Tämä nimi koski tuskallisesti Gilbertin sydämeen; hän vastasi tukehtuneella äänellä:
— Kotonaan, monsieur, luullakseni… Mistä voisin minä tietää…?