Andrée avasi silmänsä ja päästäen kimeän huudon kavahti pystyyn kuin kuolleista herännyt sekä riensi vuorostaan aivan hengästyneenä lankeamaan veljensä kaulaan.
— Sinä, sinäkö, Filip! — virkkoi hän.
Mutta hänen voimansa uupuivat ennenkuin hän ehti lausua enempää. Ja mitäpä muuta olisi hän voinut sanoakaan, koska hän ajatteli vain tätä?
— Niin, niin, minä, — vastasi Filip syleillen ja tukien häntä, sillä hän tunsi tytön horjuvan hänen käsivarsillaan, — minä, joka tulen takaisin ja tapaan sinut sairaana! Voi, sisko-rukka, mikä sinua oikeastaan vaivaa?
Andrée alkoi nauraa hermostunutta naurua, joka vastoin potilaan tarkoitusta pikemmin teki Filipin yhä levottomammaksi kuin häntä rauhoitti.
— Mikäkö minua vaivaa, kysyt; näytänkö sitten sairaalta, Filip?
— Oi kyllä, Andrée, olet aivan kalpea ja vapiset.
— Mutta miten voit sellaista väittää, veli? En edes voi pahoin. Kuka Herran nimessä on sinulle antanut niin vääriä tietoja? Kuka on ollut kyllin hupsu peloittaakseen sinua? En tosiaan käsitä, mitä tarkoitat, ja minä voin mainiosti, lukuun ottamatta pieniä huimauksia, jotka kyllä itsestään menevät ohitse.
— Mutta sinähän olet niin kalpea, Andrée…
— Olenko sitten tavallisesti kovin verevä?