— Et, mutta sinulla on toki elonväriä, jotavastoin tänään…
— Ei se mitään vaarallista ole.
— Kah, kätesi, jotka äsken olivat polttavat, ovat nyt jääkylmät.
— Se on aivan luonnollista, Filip; nähdessäni sinun tulevan…
— No?
— Tunsin niin rajua riemua, että veri hyökkäsi sydämeen, siinä kaikki.
— Mutta sinä horjut, Andrée, sinä pidät minusta kiinni.
— Enhän, minä vain syleilen sinua; etkö tahdo, että sinua syleilen,
Filip?
— Oi, rakas Andrée! — Ja hän puristi nuorta tyttöä rintaansa vasten.
Samalla hetkellä tunsi Andrée voimiensa uudestaan pettävän; turhaan yritti hän riippua veljensä kaulassa, hänen kätensä lipui alas jäykkänä ja melkein tunnotonna, ja hän vaipui takaisin sohvalle valkoisempana kuin musliiniverhot, joille hänen ihastuttavat kasvonsa varjostuivat.