— Katso, katso, sinä petit minua! — huudahti Filip. — Ah, rakas sisko, sinä kärsit, sinä olet sairas!
— Pullo, pullo! — kuiskasi Andrée pakoittaen kasvoilleen hymyilevän ilmeen, joka seuraisi häntä kuolemaansa asti.
Ja raukealla silmällään, vaivaloisesti kohotetulla kädellään hän osoitti Filipille pulloa pienellä ompelupöydällä ikkunan edessä.
Filip riensi sitä ottamaan silmät yhä kiinnitettyinä sisareensa, jonka vierestä hän vastahakoisesti poistui. Sitten avasi hän ikkunan ja palasi asettaakseen pullon tytön vavahtelevien sieramien alle.
— Kas niin, — virkkoi tämä, hengittäen pitkin siemauksin ilmaa ja elämää, — nyt näet, että olen jälleen herännyt kuolleista. No, luuletko, että olen kovin sairas? Puhu.
Mutta Filip ei edes ajatellut vastaamista; hän katseli sisartaan.
Andrée toipui vähitellen, kohosi istualleen sohvalla, sulki Filipin vapisevan käden kosteihin kämmeniinsä, ja kun hänen katseensa seestyi ja veri uudestaan väritti posket, näytti hän kauniimmalta kuin koskaan ennen.
— Ah niin, — sanoi hän, — nythän näet, Filip, että se on jo ohitse, ja panisinpa vetoa, että ilman hyvässä aikomuksessa minulle tuottamaasi mieluisaa yllätystä kouristukset eivät olisi enää esiintyneet ja että olisin ollut aivan ennallani. Mutta käsitäthän, Filip, että tuollainen äkillinen ilmestyminen minun eteeni, joka sinua niin suuresti rakastan… sinua, elämäni ponninta ja keskipistettä, on samaa kuin tahtoa minut surmata, vaikka olisin aivan tervekin.
— Niin, tuo kaikki on sievää ja herttaista, Andrée; mutta sanohan minulle nyt aluksi, pyydän, mistä luulet tämän pahoinvoinnin aiheutuvan.
— Mitäpä minä tiedän, ystäväni? Ehkä keväästä ja sen kukkasten huumasta. Tiedät, kuinka herkkähermoinen olen. Viimeksi eilen oli persialaisten sireenien tuoksu ulkona kukkatarhassa minut tukehduttaa; tiedäthän, miten nuo uhkeat ensimäisissä kevättuulissa huojuvat kukkatertut levittävät päihdyttäviä huuruja. No niin, eilen… ah, ah, Filip, en tahdo sitä enää ajatella, sillä luulen, että se aiheuttaisi minulle uutta huimausta.