— Niin, olet oikeassa, ja ehkä se siitä johtuukin; kukkien tuoksu on varsin vaarallista. Muistatko, miten minä kerran lapsena Taverneyssä sain päähäni reunustaa vuoteeni pensasaidoista karsituilla kukkivilla sireeninoksilla? Se oli ihana lepopaikka, aivan kuin juhla-alttari, sanoimme molemmat; mutta huomenis en herännytkään, kuten muistat, ja kaikki pitivät minua kuolleena paitsi sinä, joka et mitenkään tahtonut uskoa, että olisin sinut noin hyvästiä sanomatta jättänyt. Ja ainoastaan sinä, Andrée-kulta — olit silloin tuskin kuusivuotias — virvoitit minut elämään suudelmilla ja kyynelillä.
— Ja ilmalla, Filip, sillä sellaisissa tapauksissa tarvitsee ennen kaikkea ilmaa. Minusta tuntuu aina, että minulta täällä puuttuu ilmaa.
— Oi, sisar, sisar, varmaankin olit unohtanut tuon tapauksen ja antanut tuoda kukkia huoneeseesi.
— En, Filip, enpä niinkään; siitä on jo kaksi viikkoa, kun tänne on tuotu edes pienoista satakaunoa. Omituista kyllä, minä, joka niin paljon pidin kukkasista, nyt olen alkanut niitä inhota. Mutta jättäkäämme kukkaset. Minulla on siis ollut päänkipua, neiti de Taverneyllä on ollut päänkipua, rakas Filip; ja onpa se neiti Taverney onnellinen henkilö!… Sillä tämän päänkivun aiheuttama pyörtymys on saanut sekä hovin että kaupungin huolehtimaan hänen kohtalostaan.
— Kuinka niin?
— Kah, hänen korkeutensa dauphine on ollut kyllin ystävällinen tullakseen minua katsomaan… Oi, Filip, madame la dauphine on kovin herttainen suojelijatar, perin hienotuntoinen ystävätär! Hän hoivasi minua, lellitteli minua, toi luokseni ensimäisen henkilääkärinsä, ja kun tuo vakava ammattimies, jonka lausunnot ovat erehtymättömiä, tunnusteli valtimoani ja katsoi silmiäni ja kieltäni, tiedätkö, mikä onni minulle viimeksi tapahtui?
— En.
— Niin, havaittiin aivan yksinkertaisesti, etten ollut rahtuakaan sairas, eikä tohtori Louis keksinyt ainoatakaan sekoitusta, ainoatakaan pilleriä, mitä olisi minulle määrännyt, vaikka hänen sanotaan joka päivä katkovan käsivarsia ja sääriä niin että pöyristää. Näet siis, Filip, että voin mainiosti. Sano nyt minulle, kuka sinut peloitti?
— Se pieni Gilbert-houkkio sen teki.
— Gilbert? — huudahti Andrée ilmeisen kärsimättömästi.