Andrée ponnistausi.
— Ei, ei se mitään ole, — virkkoi hän; — älä välitä kaikista näistä pienistä hysteerisistä nytkähdyksistä. Kas nyt olen taas jaloillani, Filip. Kuulehan, emmekö menisi hiukan ulos kävelemään yhdessä? Kymmenen minuutin päästä olen sitten parantunut.
— Pelkään, että rasitat liiaksi voimiasi, Andrée.
— Ei, sinun palaamisesi, Filip, toisi minulle terveyden, vaikka olisin kuoleman kielissä. Tahdotko, että menemme ulos, Filip?
— Tuota pikaa, rakas Andrée, — sanoi tämä hellästi hilliten sisartansa; — et ole minua vielä täysin rauhoittanut, levähdä vielä hetkinen.
— Olkoon niin.
Andrée vaipui jälleen sohvalle, vetäen mukanaan Filipin, jota hän piti kädestä.
Ja miksi, jatkoi hän, — tulet näin äkkiä mitään edeltäpäin ilmoittamatta?
— Mutta vastaa minulle, rakas Andrée, miksi itse olet lakannut minulle kirjoittamasta?
— Niin, se on totta; mutta siitähän on kulunut vain muutama päivä.