— Melkein kaksi viikkoa, Andrée.
Tyttö loi silmänsä alas.
— Sinua huolimatonta! — sanoi Filip lempeän moittivasti.
— Ei, minä olen sairastellut, Filip. Kuule, olet oikeassa, pahoinvointini alkoi sinä päivänä, josta lähtein et enää ole saanut minulta tietoja. Siitä alkaen asiat, jotka minulle olivat rakkaimpia, väsyttävät minua ja herättävät minussa vastenmielisyyttä.
— No, kaikesta tuosta huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, mitä minulle äsken sanoit.
— Mitä se oli?
— Sanoit tuntevasi itsesi hyvin onnelliseksi, sitä parempi, sillä joskin sinua täällä rakastetaan ja sinusta huolehditaan, en voi sanoa samaa itsestäni.
— Itsestäsi?
— Niin, sillä minä olen siellä elänyt aivan unohdettuna; sisarenikaan ei ole minua muistanut.
— Oi Filip!