— Saatatko uskoa, rakas Andrée, että lähtöni jälkeen, jota niin kiirehdettiin, en ole kuullut mitään oletetusta rykmentistä, jonka päälliköksi minut muka lähetettiin ja jonka kuningas hra de Richelieun, vieläpä isänkin ilmoituksen mukaan oli minulle luvannut?
— Oh, se ei minua kummastuta, — sanoi Andrée.
— Mitä, eikö se kummastuta sinua?
— Ei. Et tiedä, Filip, miten järkkyneinä hra de Richelieu ja isäni ovat; he muistuttavat kahta sielutonta ruumista. Minä en ollenkaan ymmärrä kaikkien noiden ihmisten hommia. Aamusella isäni juoksee vanhan ystävänsä perästä, niinkuin hän häntä nimittää; hän pakoittaa hänet menemään Versaillesin Palatsiin kuninkaan puheille; sitten hän palaa tänne häntä odottamaan, kuluttaen aikansa tekemällä minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Kun päivä kuluu ilman mitään uutisia, joutuu hra de Taverney vimmoihinsa. Herttua vetää häntä nenästä, sanoo hän, herttua pettää. Ketä herttua pettää? Kysyn sitä sinulta; sillä minä en sitä tiedä enkä totta puhuen paljoa välitä sitä tietääkään. Hra de Taverney elää täten kuin tuomittu sielu kiirastulessa, yhä odottaen jotakin, mitä hän ei saa, tai jotakuta henkilöä, joka ei koskaan tule.
— Mutta kuningas, Andrée, kuningas?
— Mitä, kuningasko?
— Niin, kuningas, joka oli meille niin suosiollinen.
Andrée katsahti arasti ympärilleen.
— Mitä tarkoitat? — kysyi veli.
— Kuule, kuningas… puhukaamme hiljaa… on luullakseni hyvin oikullinen, Filip. Hänen majesteettinsa, tiedäthän, oli alussa ollut minua kohtaan hyvin osaaottavainen, kuten sinuakin, isäämme ja koko perhettämme kohtaan; mutta aivan äkkiä hänen harrastuksensa on kylmennyt voimattani arvata, miten ja minkätähden. Varmaa kuitenkin on, että hänen majesteettinsa ei minuun enää katso, jopa kääntää minulle selkänsä, ja viimeksi hiljan, kun pyörryin puutarhassa…