— Ah, näetkös, Gilbert oli oikeassa; sinä siis pyörryit, Andrée?
— Täytyikö sen pienen Gilbert lurjuksen tosiaan kertoa se sinulle, kertoa se ehkä kaikille ihmisille! Mitä se häneen kuuluu, pyörrynkö minä vai enkö? Tiedän hyvin, rakas Filip, lisäsi Andrée hymyillen, — ettei ole sopivaa mennä tainnuksiin kuninkaallisessa palatsissa; mutta eihän kukaan huvikseen pyörry enkä minäkään sitä tahallani tehnyt.
— Mutta kuka sinua siitä moittii, rakas sisar?
— No kuningas.
— Kuningasko?
— Niin, hänen majesteettinsa oli tulossa isosta Trianonista hedelmäpuiston kautta juuri tuolla onnettomalla hetkellä. Minä makasin aivan typeränä ja turtuneena pitkälläni penkillä ystävällisen hra de Jussieun käsivarsien tukemana hänen parhaansa mukaan minua hoivaillessansa, kun kuningas minut huomasi. Tiedät, Filip, että pyörtynyt ei menetä kokonaan tajuntaansa, kaikkea tietoisuutta siitä mitä ympärillään tapahtuu. No niin, kun kuningas minut huomasi, luulin näennäisessä tajuttomuudessanikin havaitsevani hänen rypistyneet kulmansa ja vihastuneen katseensa sekä kuulevani muutamia perin epäystävällisiä sanoja, joita kuningas mutisi hampaittensa välistä. Sitten hänen majesteettinsa riensi pois, luullakseni kovin närkästyneenä siitä, että olin rohjennut saada pahoinvointi-kohtauksen hänen puutarhassaan. Mutta, Filip, se ei tosiaan ollut minun syyni.
— Lapsi-parka, — sanoi Filip puristaen hellästi nuoren tytön kättä, — eipä suinkaan se ollut sinun syysi. Sitten, sitten?
— Olen kertonut kaiken, ystäväni; ja hra Gilbertin olisi pitänyt säästää minut selostuksiltaan.
— Kah, nyt sinä taas soimaat poika-raukkaa.
— Niin, puolusta sinä häntä; kyllä hän on soma otus!