— Anteeksi, monsieur, mutta en ole velvollinen tekemään tiliä ajatuksistani.
— Tohtori, säälikää minua; te päästitte suustanne sanan, joka tarttui sydämeeni kuin taittunut tikarinterä. Tohtori, älkää koettako sekoittaa asiaa; teidän hienotunteisuutenne ja taitavat puheenne eivät nyt hyödytä. Tohtori, mikä on se sairaus, jota olisitte rakastajalle selostanut, mutta jonka te veljeltä tahdotte salata? Tohtori, minä rukoilen, vastatkaa minulle.
— Päinvastoin pyydän, että vapautatte minut teille vastaamasta, monsieur; sillä tavasta, jolla minulta kyselette, näen, ettette enää hallitse itseänne.
— Ah, ettekö siis käsitä, monsieur, että jokainen lausumanne sana ajaa minut lähemmäksi kuilua, jonka näkeminen minua peloittaa.
— Monsieur!
— Tohtori, — huudahti Filip entistä kiihkeämmin, — tämä merkitsee siis, että teillä on minulle ilmoitettavana joku kauhea salaisuus, jota kuullakseni tarvitsen kaiken kylmäverisyyteni, kaiken rohkeuteni?
— Mutta enhän tiedä, missä otaksumissa te harhailette, hra de
Taverney; en ole mitään sellaista sanonut.
— Oh, se on sata kertaa pahempaa kuin jos minulle jotakin sanoisitte! Te annatte minun aavistaa niin paljon… Se ei ole ihmisystävällistä, tohtori! Te näette, että sydämeni on särkyä sanoistanne, te näette minun pyytävän, rukoilevan. Puhukaa, puhukaa toki! Kuulkaa, minä vakuutan teille, että minulla on kylmäverisyyttä, rohkeutta… Tämä sairaus, tämä häpeä kenties… Hyvä Jumala, te ette keskeytä minua, tohtori, tohtori!
— Hra de Taverney, minä en ole mitään sanonut, en madame la dauphinelle, en isällenne, enkä teille; älkää vaatiko minulta muuta.
— Ette, ette ole mitään sanonut… Mutta näettehän, että tulkitsen äänettömyytenne; näette, että seuraan ajatustanne siinä synkässä ja kohtalokkaassa uomassa, missä se liikkuu. Pysähdyttäkää minut toki, jos olen joutunut harhaan.