Ja tohtori astui taas askeleen paviljonkia kohti.
— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Filip mielettömänä tuskasta ja keskeyttäen jokaisen sanansa nyyhkytyksellä. — Ei, tohtori, olen kuullut väärin; te ette ole voinut minulle tuota sanoa!
Lääkäri irroittausi hiljaa; sitten lausui hän säälivällä lempeydellä:
— Tehkää niinkuin teitä neuvoin, hra de Taverney, ja, uskokaa minua, se on parasta, mitä voitte tehdä.
— Mutta ajatelkaa toki, uskoa teitä olisi luopua vakaumuksesta, joka on ollut elämäni uskonto; se olisi enkelin syyttämistä, Jumalan kiusaamista, tohtori! Jos vaaditte, että teitä uskon, niin todistakaa edes, todistakaa.
— Hyvästi, monsieur.
— Tohtori! — huusi Filip epätoivoissaan.
— Olkaa varuillanne; jos puhutte noin kiivaasti, niin ilmaisette sen, minkä minä olin päättänyt kaikilta vaieta ja minkä olisin tahtonut salata teiltä itseltännekin.
— Niin, niin, olette oikeassa, tohtori, — virkkoi Filip niin matalalla äänellä, että sanat kuolivat hänen huulilleen; — mutta voihan tiedekin erehtyä, ja tunnustanette, että itsekin olette joskus erehtynyt.
— Harvoin, monsieur, — vastasi lääkäri; — minä olen syvällisiä opintoja harjoittanut mies, eikä suuni koskaan myönnä ennenkuin silmäni ja järkeni ovat sanoneet: "olen nähnyt… tiedän… olen varma". Tosin olette oikeassa siinä, monsieur, että toisinaan olen saattanut erehtyä, niinkuin jokainen ihminen on erehtyväinen; mutta tällä kertaa sitä kaikesta päättäen en ole tehnyt. Kas niin, tyyntykää, ja erotkaamme.