Mutta Filip ei voinut näin alistua. Hän laski kätensä lääkärin käsivarrelle niin hartaasti rukoilevin ilmein, että tämä pysähtyi.
— Vielä yksi, viimeinen suosionosoitus, herra tohtori! — sanoi Filip. — Näette, miten kiihdyksissä mieleni on; tunnen jotakin, mikä lähenee mielipuolisuutta; tietääkseni, onko minun elettävä vai kuoltava, tarvitsen varmennuksen tähän minua uhkaavaan todellisuuteen. Minä palaan sisareni luo, mutta en puhu hänelle ennenkuin te olette vielä käynyt häntä katsomassa. Miettikää.
— Teidän asianne on miettiä, monsieur; sillä minulla puolestani ei ole sanaakaan lisättävänä siihen, mitä olen lausunut.
— Monsieur, luvatkaa minulle… ah, tämä on armo, jota pyövelikään ei uhriltaan kieltäisi!… luvatkaa minulle palata sisareni luo, käytyänne hänen korkeutensa dauphinen luona. Taivaan nimessä, tohtori, luvatkaa se minulle!
— Se on hyödytöntä, monsieur; mutta koska sitä välttämättömästi tahdotte, on velvollisuuteni täyttää toivomuksenne. Lähdettyäni madame la dauphinen asunnosta tulen sisarenne luo.
— Oi, kiitos, kiitos! Niin, tulkaa, ja sitten te itse tunnustatte erehtyneenne.
— Toivon sitä kaikesta sydämestäni, monsieur, ja jos olen erehtynyt, myönnän sen ilomielin.
Ja Filipistä vapautunut lääkäri lähti, jättäen nuoren miehen puistokäytävälle. Filip vapisi kuumeesta, kylpi kylmässä hiessä, eikä huumauksessaan enää tuntenut paikkaa, missä oli, ei miestä, jonka kanssa oli haastellut, eikä salaisuutta, jonka oli saanut tietää.
Muutamien minuuttien ajan hän katseli itsetiedottomasti taivasta, joka vähitellen kirkastui tähdistä, ja rakennusta, josta valot alkoivat välkkyä.
42.