Filip sulki lippaan.
— Ne ovat todellakin hyvin kalliita, — sanoi hän. Ottaen lippaan Andréen käsistä lisäsi hän sitten: — Sisareni, sinulla on vielä muitakin jalokivikoristeita luullakseni?
— Oh, ystäväni, ne eivät siedä vertailua näiden kanssa. Kuitenkin somistivat ne viisitoista vuotta sitten armaan äitimme pukua… Kello, rannerenkaat ja korvakellukat ovat briljanteilla koristetut. Muotokuva on minulla myös. Isäni tahtoi myydä ne kaikki, koska ne hänen sanojensa mukaan eivät enää olleet muodissa.
— Siinä onkin kaikki, mitä meillä on jälellä, — virkkoi Filip, — meidän ainoat apulähteemme. Sisareni, me annamme sulattaa kultaesineet ja myymme muotokuvaan sovitetut jalokivet. Täten saamme kokoon kaksikymmentätuhatta livreä, joka summa riittää onnettomille.
— Mutta… tämä helmikoriste on toki omani! - sanoi Andrée.
— Älä milloinkaan koske noihin helmiin, Andrée; ne polttaisivat sinua. Jokainen noista helmistä on omituista laatua, sisareni… ne tahraisivat käyttäjänsä otsan…
Andréeta puistatti.
— Minä pidän tämän lippaan, sisar, antaakseni sen omistajalleen takaisin. Sanon sinulle, että se ei kuulu meille. Ei, emmekä me halua siitä mitään ottaa, vai kuinka?
— Niinkuin tahdot, veli, — vastasi Andrée häpeästä värähtäen.
— Rakas sisar, pukeudu mennäksesi sanomaan hyvästi madame la dauphinelle. Ole hyvin tyyni, hyvin kunnioittava ja osoittaudu hyvin liikutetuksi siitä, että sinun on jätettävä niin jalo suojelijatar.