— Ah niin, hyvin liikutetuksi, — mutisi Andrée todellakin syvästi liikutettuna, — tämä on suuri suru onnettomuudessani!
— Minä matkustan Pariisiin, sisar, ja palaan sieltä iltahämärissä. Takaisin tultuani otan sinut heti mukaani; maksa täällä kaikki, mitä saattanet olla velkaa.
— Minä en ole kellekään velkaa; minulla oli vain Nicole, ja hän on karannut… Ah, unohdin pikku Gilbertin.
Filip säpsähti, hänen silmänsä leimahtivat.
— Oletko velkaa Gilbertille? — huudahti hän.
— Olen, — virkkoi Andrée luontevasti, — hän on kesän alusta asti toimittanut minulle kukkasia. Ja, kuten itse huomautit, olen joskus ollut häijy ja ankara häntä kohtaan, ja kuitenkin hän oli kohtelias nuorukainen… Tahdon nyt osoittaa hänelle kiitollisuuttani.
— Älä mene etsimään Gilbertiä, — mutisi Filip.
— Miksen menisi?… Hän on varmaan puutarhassa; ja voinhan kutsuttaa hänet tännekin.
— Ei, ei, siinä menettäisit vain kallista aikaa… Minä kyllä mennessäni tapaan hänet puiston käytävillä… puhun hänelle… ja maksan hänelle…
— No, sillä hyvä.