— Niin, hyvästi iltaan asti.
Filip suuteli tytön kättä, ja tämä heittäysi hänen syliinsä. Tässä pehmeässä puristuksessa nuori mies hillitsi sydämensä tykytyksetkin, ja lähti viipymättä Pariisiin, missä hän nousi vaunuista pienen talon edustalla Coq-Héronin varrella.
Filip tiesi hyvin täällä tapaavansa isänsä. Senjälkeen kun hänen välinsä olivat niin omituisesti rikkoutuneet Richelieun kanssa, elämä Versaillesissa oli käynyt vanhukselle sietämättömäksi, ja kaikkien ylenmäärin vilkkaiden luonteiden tavoin hän koetti ravistautua ikävästä horroksestaan muuton aiheuttamalla hälinällä.
Filipin soittaessa ajoportin luukulla parooni harppaili parhaillaan talon pienessä puutarhassa ja sen viereisessä pihassa saineesti sadatellen.
Hän säpsähti kellon ääntä ja tuli itse avaamaan.
Kun hän ei odottanut ketään, tämä aavistamaton vierailu tuli hänelle toivonsäteenä. Onneton tarttuu pudotessaan oljenkorteenkin. Senvuoksi hän otti Filipin vastaan kuvaamattomin närkästyksen ja uteliaisuuden tuntein.
Mutta tuskin hän oli vilkaissut tulijan kasvoihin, kun tämän kaamea kalpeus, jäykät piirteet ja puristuneet huulet ehdyttivät hänen kysymystensä pulpahtavan lähteen.
— Sinä! — sanoi hän vain. — Mikä tuuli sinut tänne tuo?
— Sen saan kunnian teille selittää, isä, — vastasi Filip.
— Jaha, onko asia vakavaa?