— On, varsin vakavaa, monsieur.
"Sillä pojalla nyt on aina niin virallisia eleitä, että ne tekemät ihan levottomaksi…" — Annahan kuulla, tuotko ikäviä vai hyviä uutisia?
— Ikäviä, — sanoi Filip vakavasti.
Parooni horjui.
— Olemmeko yksinämme? — kysyi Filip.
— Olemme.
— Ettekö halua, että menisimme sisälle, isä?
— Miksi emme juttelisi ulkoilmassa, näiden puiden alla.
— Siksi, että on asioita, joista ei haastella päivän valossa.
Parooni katseli poikaansa, totteli hänen mykkää viittaustaan ja seurasi välinpitämättömyyttä teeskennellen, jopa hymyillenkin, alikerran saliin, jonka oven Filip jo oli avannut.