Kun ovet olivat huolellisesti suljetut, Filip odotti viittausta säkään aloittaakseen keskustelun, ja sitte kun parooni oli asettunut huoneen mukavimpaan nojatuoliin virkkoi:
— Isä, sisareni ja minä sanomme teille jäähyväiset.
— Miten niin? — kysäisi parooni kovin ihmeissään. — Aiotko… aiotko matkustaa pois!… Entä virkasi?
— Minulla ei enää ole virkaa; tiedättehän, että kuninkaan antamat lupaukset ovat… onneksi jääneet täyttymättä.
— Tuota sanaa onneksi en käsitä.
— Isä…
— Selitähän, kuinka voit onnitella itseäsi siitä, että et päässyt komean rykmentin everstiksi. Sinun filosofiasi menee tosiaan kovin pitkälle.
— Se menee niin pitkälle, että kunnian hinnalla en tahdo ostaa menestystäni, siinä kaikki. Mutta, jos suvaitsette, älkäämme puuttuko tämänlaatuisiin mietelmiin…
— Puuttukaamme toki, tuhat tulimaista!
— Minä pyydän sitä teiltä, — vastasi Filip niin päättäväisesti että se merkitsi: "Minä en tahdo!"