— Eräs heittiö, — jatkoi Filip, — on tahtonut, että Taverneyn nimi… minun… teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä… No, missä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia ole sen arvoinen?
— Filip…
— Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään tunnekaan… Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä… sen seuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän nimemme kunnian omalla tavallani.
— Mutta mistä sen tiedät? — huudahti parooni, jonka alhainen kunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. — Mistä merkistä sen näet…?
— Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa sisareni, teidän tyttärenne, parooni!
— Mutta silloinhan, Filip, — huudahti vanhus ilosta säteilevin silmin, — perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin voimme riemuita voitosta!
— Siis… olette todellakin se, joksi teitä luulin, — sanoi Filip äärimmäisen halveksivasti. — Te olette itse kavaltanut itsenne ja olette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne ensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.
— Hävytön!
— Riittää! — vastasi Filip. — Kavahtakaa kovin äänekkäällä puheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua. Jos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.
Parooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan salaman häikäisemänä.