Omantunnon kysymys.
Kirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella tarkkuudella muutamia sivuja teoksestaan Yksinäisen vaeltajan mietteitä Rousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.
Vaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon Ermenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua isoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään sanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan Plâtrière-kadun varrella.
Teresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli vasu kainalossa menemässä ostoksille.
Kello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymään
Rousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.
Rousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoi
Teresiaan kuin puoliheränneenä.
— Mitä vain tahdot, — sanoi hän, — kunhan ainakin tuot kirsikoita ja kukkia.
— Koetetaan, — virkkoi Teresia, — ellei tule liian kalliiksi.
— Aivan niin, — sanoi Rousseau.
— Sillä, puhuakseni suoraan, — jatkoi Teresia, — en tiedä, ovatko teoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää makseta yhtä hyvin kuin ennen.