Teresia pudisti päätänsä.
— Hyvä, hyvä, — virkkoi hän, — minä menen tunniksi ulos; muista, että panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi…
— Oh, en lähde, ulkosalle, — sanoi Rousseau.
— Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä jaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos ken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos soitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.
— Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.
Tapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja laahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.
Mutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen yksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja, jotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä naapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.
Tuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut itsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen ateriansa jälkeen.
Äkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta uinailustansa.
"Mitä", tuumi hän, "joko hän palaa!… Olisinko kenties nukahtanut, vaikka luulin vain mietiskeleväni?"