Hänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi selkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei vaivautunut nousemaan.
Oli hetkisen äänettömyys.
— Anteeksi, monsieur, — lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä ääni, joka sai filosofin hätkähtämään.
Rousseau kääntyi äkkiä.
— Gilbert! — huudahti hän.
— Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija oli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka pörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen laihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert sellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja sai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.
Gilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun; teeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle katseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän suden- tai ketunpään kuonopuolelle.
— Mitä asiaa sinulla täällä on? — huudahti Rousseau innokkaasti, hän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen lähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.
— Monsieur, — vastasi Gilbert, — minun on nälkä.
Rousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui ihmiskielen kauneimman sanan.