— Ja miten pääsit tänne sisälle? — kysyi hän. — Ovihan oli suljettu.
— Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen olkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei pidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai päästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin, nousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.
Rousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.
— Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, — jatkoi
Gilbert; — vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.
— Puhu, — vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka eivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.
— Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa, tappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa… Oh, älkää peljätkö, mestarini ja suojelijani, — virkkoi Gilbert lempeällä äänellä; — sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis surmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin… Viikon ajan, siitä asti kun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla syömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen voimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu varastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle liian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee… hm, sen tekemiseen…
— No mitä? — kysäisi Rousseau.
— Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.
— Oletko hullu? — huudahti Rousseau.
— En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja tänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi muistunut jotakin.