Hän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita.
Gilbert pysähdytti hänen kätensä.
— Oi, — virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, — ei ole kysymys rahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin teille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että elämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani olisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki yhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa, onko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään kuolemaa halajavan ihmisen?
— Niitä on paljon, — vastasi Rousseau.
— Onko isyys sellainen side? — mutisi Gilbert. — Katsokaa minuun vastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.
— On, — sopersi Rousseau, — on epäilemättä. Mutta miksi teet sellaisen kysymyksen?
— Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, — sanoi Gilbert; — punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen niin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta… mutta minulla on lapsi!
Rousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.
— Oh, älkää ivatko minua, monsieur, — virkkoi Gilbert nöyrästi. — Luulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin sen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.
Rousseau katseli häntä mitään vastaamatta.
— Muutoin olisin jo kuollut, — jatkoi Gilbert. — Kahden vaiheilla ollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi olen tullut.