— Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen lukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä tein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja siksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen vuorostaan, jahka aika on tullut.
— No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.
— En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka olen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä tukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla sanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole murtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan aivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis minulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän aiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta ajatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen isäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa epätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen: "Anteeksi!" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa, sanoen: "Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua parempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?" Sanalla sanoen, hra Rousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa kysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää lapsensa?
Gilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä itseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:
— Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?
— Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa, jossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä aineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden lasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin siksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette ole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.
— Onneton, — sanoi Rousseau, — sinä olet lukenut kirjani ja tulet nyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!
— Entä sitten? — virkkoi Gilbert.
— Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin häijy sydän.
— Hra Rousseau!